learn, student, laptop

Verkkokurssi ja verkkokurssi – mitä eroa niillä on?

Minua on jo jonkin aikaa hämmentänyt, kuinka sanaa ”verkkokurssi” käytetään kaikissa kuviteltavissa olevissa yhteyksissä. Olen tunnistanut ainakin neljä eri kontekstia:

  • Yliopistojen ja avointen korkeakoulujen kurssien verkkojaksot tutkinto-opiskelijoille.
  • Yrityksissä verkkokursseina toteutetut henkilöstökoulutukset, erilaiset vaatimustenmukaisuuskurssit (compliance) tai vaikkapa osittain perehdytykset.
  • Erilaiset MOOC:it (Massive Open Online Courses) kuten vaikka mooc.fi tai Courseran ja Udemyn kurssit.
  • Sekä viime aikoina hurjasti yleistyneet erilaiset kaupalliset verkkokurssit, joilla yritys tai asiantuntija myy osaamistaan (esim. mindfulness tai stressinhallinta).

Siinä missä digitaalinen oppiminen tai verkkokurssit olivat vielä 10 vuotta sitten noiden kahden ensimmäisen kohdan, korkeakoulujen ja yritysten heinää, niistä on tullut nyt valtavirtaa. Aihe vetoaa myös rahoittajiin, kuten kertovat uutiset maailmalta: Coursera onnistui saamaan 130 miljoonan dollarin rahoituksen.

Kun verkkokurssit olivat vain korkeakoulujen ja yritysten heinää, niitä tuottivat aiheeseen erikoistuneet eLearning- ja Instructional Design -osaajat. Tällä hetkellä kuka tahansa voi tuottaa verkkokurssin helppokäyttöisten julkaisutyökalujen avulla. Sekä sisältöjen tuottamisen että niiden kuluttamisen rajat ovat muuttuneet.

Suomessa joidenkin korkeakoulujen digiohjelmia voi opiskella kuka vain. Esimerkiksi FITECH-portaalin kautta on mahdollista löytää eri yliopistojen kursseja. Vastaavasti yritysten sisäisille digioppimisen poluille kuratoidaan ulkopuolelta kaupallisten toimijoiden sisältöjä esim. Courseran ja Udemyn kaltaisilta tarjoajilta. On siis ymmärretty, että kaikkea verkossa opiskeltavaa ei enää yritetäkään tehdä alusta lähtien itse organisaation sisällä.

Aitojen kaatumisessa on paljon hyvää. Päällimmäisenä on ajatus siitä, että oppiminen on kaikkien ulottuvilla internetin välityksellä ja usein erittäin kohtuulliseen hintaan. Verkkokurssi voi olla loistava keino hankkia täsmäosaamista ilman, että joutuu käyttämään vaikkapa kokonaisen vuoden täydennyskoulutukseen.

Omaa osaamistaan on kätevä tuoda esiin digitaalisia välineitä hyödyntämällä. Helppokäyttöisten alustojen kuten WordPressiin liitettävän LearnDashin esiintulo on edesauttanut asiaa. Enää ei tarvitse tahkota massiivisten järjestelmien kanssa: jos osaa tehdä verkkosivut, osaa tehdä myös verkkoon kurssin. Helppokäyttöisyyden vaatimus myös sparraa perinteisten oppimisalustojen valmistajia huomioimaan entistä enemmän käyttäjäystävällisyyden ja käyttökokemuksen.

On siis ehkä oma henkilökohtainen ongelmani, että tänä keväänä COVID19:n seurauksena on iskenyt turnausväsymys koko aiheeseen. Nämä asiat tulevat silmilleni loputtomana sähköpostimainosten tulvana ja ilmaisina webinaareina päivittäin. Näenkin aitojen kaatumisessa myös haasteita, tai ainakin kysymyksiä.

  • Laadukkaan sisällön kuratointi: kuinka tunnistaa tuhansien kurssien paljoudesta helmet ja hutit? Kuinka tunnistaa, että jostain asiasta on oikeasti hyötyä johonkin tiettyyn tarpeeseen? Kuinka varmistua, että sisältö on ajantasaista?
  • Kuinka tehdä laadukasta sisältöä? Mitä se tarkoittaa? Videoiden tärkeydestä puhutaan koko ajan, mutta kuinka monta kertaa ihmiset jaksavat klikkailla läpi samalla sapluunalla tuotettuja kursseja (video – video – video – video – testi – todistus)?
  • Miten osoittaa osaaminen? Miten voi näyttää ja osoittaa, että vaikkapa MOOC:in käymisestä oli itselle oikeasti jotain hyötyä? Riittääkö postata sertifikaatin kuva LinkedIniin? Miten opit muistetaan soveltamisen hetkellä? Miten verkkokurssin käyminen voisi olla palasteltuna ”in the flow of work”?
  • Mitä työkaluja ihmisellä keskimäärin on oppimisensa reflektointiin ja soveltamiseen? Olemmeko me kaikki taidoiltamme samalla tavalla virittyneitä ”oppimaan oppijoita”? Mistä näitä taitoja saa?

Pienimpään yhteiseen nimittäjään vietynä verkkokurssilla ja verkkokurssilla ei pitäisi olla eroa: yhteinen tavoite pitäisi olla auttaa ihmisiä oppimaan ja kehittymään sekä saada aikaan muutos parempaan. Mutta verkkokurssi ja verkkokurssi toteuttavat tätä eri tavoin, niin tuottajan kuin kuluttajankin kannalta. Joidenkin verkkokurssien toteutustavoissa seuranta on tarkempaa kuin muissa – joissakin seurantaa ei ole lainkaan tai koko kurssin suorittamisen hyöty jää ikään kuin ilmaan. ”Suoritin tämän, mutta mitäs sitten?”

Kun raja-aitoja kerran rikotaan, niin voisihan se verkkosivuillaan mindfulness-kurssia tarjoava asiantuntijayrittäjä vaikka napata joitakin vaikutteita ”perinteisten” verkkokurssien maailmasta. Tuomalla sisältörimpsun rinnalle esim. oppijan reflektiota mahdollistavia kyselyitä, seurantaa, sekä kasvokkain tapahtuvan valmennuksen tehtäviä, hän voi tehdä oppimisen prosessia näkyvämmäksi ja monipuolisemmaksi. Samalla hän voi tehdä omasta liiketoiminnastaan vaikuttavampaa: verkkokurssi oli oppijalle muutakin kuin läpiklikkailtava sisältöpläjäys. Se jätti oppimisen jäljen!