road, landscape, autumn

Kuka omistaa osaamisesi ja työurasi?

Moponi keulahti. Luin allaolevassa tviitissä mainitun Talouselämä-lehden kolumnin, joka olisi voinut olla kuin omasta kynästäni, ja purnasin miksi nämä asiat ovat edelleen niin pitkässä puussa tässä maassa:

Moponi lähti käsistä tämän aiheen parissa kolmesta syystä.

Syy 1: Jatkuva oppiminen on muuta kuin yksittäinen kampanja

Käväisin eilen vanhassa opinahjossani Jyväskylän yliopistossa tekemässä sitä, mitä olen tehnyt sivutoimisesti koko työurani ajan: toin työelämän tuulahduksia ja hyödyllistä, käyttökelpoista tietoa kieli- ja viestintätieteiden opiskelijoille.

Mistä opiskelijat löytävät niitä kompasseja, joiden avulla lähteä suuntimaan työuraa kohti siinä vaiheessa, kun opintoja on vielä jäljellä? Miten humanisti voi ilman kontekstia ymmärtää mihin kaikkeen muuhunkin kuin opettajaksi tai kääntäjäksi hän voi suuntautua? Miten ja mitä kannattaisi omaan tutkintoon vaikka lisätä tai mistä teemoista voi hankkia ymmärrystä vaikka ihan omallakin ajalla? Miten voi rakentaa sitä omaa, jatkuvan oppimisen polkua? Ei ole kyse siitä, että annetaan valmiita vastauksia, vaan siitä että herätellään valmiuksia.

Kun itse opiskelin 90-luvulla, työelämästä, yrittäjyydestä ja (jestas!) rahasta puhuttiin vain kauppatieteilijöille. Humanisteille kyse oli jämäpaloista. Valitettavasti iso kuva ei ole neljännesvuosisadassakaan juuri muuttunut. Siksi jatkan näitä keikkoja niin kauan kuin joku keksii pyytää, tai niin kauan kuin kehtaan käytännönmakuisia tarinoitani tarjota. Päivitän ja ajantasaistan käsityksiäni ja tarinoitani sitä mukaa kun itse hankin uutta osaamista, josta voi olla jollekin toisellekin hyötyä.

Laaja-alaisen humanistin siunaus ja kirous on, että on kykyä tehdä ja tarttua moneen asiaan. Siitä kertyy kokemusta, mutta kokemuskaan ei käänny muille evästykseksi ilman reflektiota. Ja tämä on se mitä ymmärrän jatkuvalla oppimisella. Se ei ole tutkinto, työnimike tai kansansivistyksellinen kampanja yhdessä elinkeinoelämän kanssa.

Syy 2: Mitä on lupa vaatia?

Suomalainen koulu on muuttunut, näin ulkopuolisen näkökulmasta, jonkinlaiseksi oudoksi ihmiskokeeksi. Opettajat uupuvat ja isolla osalla lapsista ja nuorista on vaikeuksia pysyä tahdissa mukana. Opettajilta on viety opetusrauha, lapsilta oppimisrauha.

Minusta on vähintäänkin nurinkurista, että pikkukoululaisilta edellytetään uusien pedagogisten ajatusten varjolla sellaista itseohjautuvuutta ja vastuun ottamista, mikä ei mahdu vielä heidän ikäkauteensa. Tämä kaikki tehdään yhä useammin avokonttoreita muistuttavissa hälyisissä tiloissa, jotka ollaan jo aikuisten kohdalla todettu toimimattomiksi.

Samaan aikaan kansakuntamme aikuiset itkevät, että ”yhteiskunta” ei tee heidän osaamisensa ajantasaistamiseksi tarpeeksi. Että yritykset eivät kouluta ihmisiä. Että töitä olisi vaikka kuinka jossain leijumassa, mutta silkkaa ilkeyttään yritykset eivät niitä vain anna tarvitseville.

Eivät yritykset palkkaa irtisanoakseen. Eivät yritykset palkkaa huvin vuoksi. Eivät yritykset edellytä valmiita paketteja, mutta joskus ei ole kertakaikkiaan resursseja kouluttaa uusia ihmisiä täysosaajiksi kädestä pitäen.

Silläkin uhalla, että näkökulmani on akateemisen toimihenkilötwitteriöitsijän, niin aikuisten tahalliset väärinkäsittämiset sekä avuttomuus samojen ilmiöiden asioiden edessä, joita lapsilta ja nuorilta edellytetään liian aikaisin on jopa törkeää.

Syy 3: Et ole koskaan valmis

Viikko päättyi suru-uutiseen yritysjohtaja Kirsti Paakkasen poismenosta. Mitä enemmän olen vuosien varrella nähnyt työelämää, sitä enemmän arvostan sitä, mitä hän teki 90-luvulla Marimekon hyväksi omalla henkilökohtaisella riskillään.

Eräs Paakkasen haastattelu kertoi paljon hänestä johtajana ja ihmisenä. Hän poisti Marimekosta sinne pesiytyneen turhan byrokratian ja nosti suunnittelijat takaisin keskipisteeseen. Hän kohtasi työntekijät ihmisinä – ja eräänä mieleen jääneenä yksityiskohtana hän pesetti työpaikan ikkunat, jotta työympäristö olisi kaikille miellyttävämpi. Hän tunnusti omat puutteensa, tunnusti muiden vahvuudet ja juhli omiaan. Marimekkoon meni vahva markkinoinnin osaaja, mutta ”subject matterin” eli tekstiilialan osaamisen hän kokosi ympärilleen ja oppi siitä samalla itse lisää.

Tarina Marimekon pelastamisesta on myös tarina jatkuvasta oppimisesta. Se tarina olisi kertomatta, jos Kirsti Paakkanen olisi ajatellut kuusissakymmenissä, että nyt voi jäähdytellä. Että nyt on opittu ja tehty kaikki mitä tarvitsi, työura on valmis.

Moponi ei ole talttunut vieläkään, vaikka sain purettua ajatukseni tekstiksi. Se mikä sitoo kaiken tämän yhteen ovat Suomen lapset ja nuoret, joiden hyväksi Paakkanenkin perintönsä jätti (niin henkisen kuin rahallisen). Olennaiseen keskittyminen. Oppimisen rauha ja reflektion taito. Olemme jostain syystä jääneet takamatkalle suhtautumisessa oppimiseen, kokeilemiseen, epäonnistumisiin… ja sitä oli tänään vaikea hyväksyä.